Murkkuikää pukkaa

Murinaa, vinkumista, hampaiden napsauttelua ja kiukuttelua, mausteena valikoivaa kuuloa ja auktoriteettien kyseenalaistamista. Vastapainona reilut 20 kiloa syliin tunkevaa pörröistä sydämenmurskaajaa. Sellaista meillä nykyään on.

Vaikka Neo on suurimman osan aikaa edelleen äidin oma mussukka-karvaturilas, iskän korvanpesuautomaatti ja lasten väsymätön leikkikaveri, niin iltaisin ulkona hiipii tilalle jokin outo pimeäpuoli Neosta. Tuntuu, että se epäilee jokaisen vastaantulijan aikomuksia ja se ilmenee hyvin hiljaisena, matalana murinana. Neo ei hyökkäile, ei juurikaan hauku, mutta murisee. Olen yrittänyt kovasti Neolle kertoa, että hallitsen kyllä nämä ohitustilanteet ja tarvittaessa olen varmasti vaarallisempi kun mitä yksi keskenkasvuinen collie, mutta ilmeisesti en ole tarpeeksi vakuuttava. Neo on ottanut asiakseen esittää kovista. Toivon kovasti, että tämä olisi ohimenevä vaihe, kun tuntuu, että koulutuksen kanssakin ollaan menty aimo askel taaksepäin. Olkoonkin, että minulla oli syksyn ajan opiskelussani sellainen tahti, ettei paljon treenailtu ja kun työssäoppimisjakso näyttötutkintoineen imi minusta loputkin mehut, niin treenattiin vielä vähemmän. Onneksi se on nyt ohi ja pääsemme Neon kanssa jatkamaan harjoituksia. Toivottavasti tuo murkkuikäkin helpottaa aikanaan.